Autatko sydämestäsi vai tunnelukoistasi käsin?

Syvään päätyyn, pulahtaen. Ei hätää, tämä sukellus kestää vain hetken. Toimitko hoiva-, terapia-, hyvinvointi- tai auttamisalalla? Kuinka usein olet kysynyt itseltäsi motiivia auttamistyösi tekemiseen? Ja kuinka usein olet voinut vastata itsellesi rehellisesti, sydämestä asti, että toimit kutsumuksesi vuoksi alalla?

Olen havainnut olevan todella yleistä, että henkilöt, jotka ovat tottuneet lapsuudessa ja nuoruudessa uhrautumaan toisen henkilön (yleensä vanhemman  vuoksi), hakeutuvat aikuisuudessa työskentelemään alalle, jossa voivat jatkaa totuttua toimintamallia (ja täten selviytymistä lapsuudessa tyydyttämättä jääneistä tunteista ja tarpeista). Minun on mahdollista kirjoittaa tästä, koska minulla on täysin sama haasteiden kenttä ympäröimässä elämäni polkua. Uhrautumisen tunnelukon lisäksi henkilöitä muiden auttamiseen työelämässä voisi ajaa mm. vaativuuden, alistumisen, hyväksynnän haun sekä pessimistisyyden tunnelukot, ja syvemmällä tasolla, mm. tunnevajeen tunnelukko.

Auttajalla voi olla ehdollisia uskomuksia, kuten

  • jos autan muita, olen hyvä ihminen
  • jos autan muita, saan hyväksynnän muilta ja itseltäni
  • jos autan muita, saan osakseni kiitosta ja välittämistä
  • jos autan muita, koen itseni arvokkaaksi

Kaikissa näissä uskomuksissa on se haaste, että ne ovat ehdollisia ja se, että ne ovat erheellisiä. Sinä olet ja saat jo noita asioita, tasa-arvoisena, arvokkaana, rakkauden ja hyväksynnän arvoisena ihmisenä. Tunnelukon linssi vain vääristää tätä luonnollista tosiasiaa.

Moni auttaja on urallaan todellisesta kutsumuksesta käsin. Mistä he tietävät sen? Eivät he sitä tavallaan ehkä tiedon tasolla (ainoastaan) tiedäkään vaan kokemuksen kautta. Koen, että he juurikin _kokevat_ sen totuutena, eikä heidän tarvitse sitä uskomusten kautta aprikoida todeksi.

Eräs minulle tuttu, ansioitunut ja alansa huippu auttaja viittasi eräässä kohtaamisessamme siihen, että ”vääristä lähtökohdista” lähtevä auttaminen pohjautuu puutetietoisuuteen, pelkoon ja itseään rajoittaviin uskomuksiin. Oikeita lähtökohtia olisi siis rakkaus, aitous ja inspiraatio. Eräs keino tarkastella kysymystä on tarkastella auttajan egon toimintaa ja suuruutta. Kuinka vilpittömästi auttaja toimii? Voiko hänelle sanoa vihaisesti ilman, että hän sanoo vihaisesti takaisin (egosta käsin)? Onko hän oikeasti läsnä ja siinä sinua varten vai sanooko hän vain niin ja uskoo siihen itsekin? Mutta oikeasti selviytyy omissa tunnelukoissaan jälleen kerran?

Olen auttanut ja ollut aina valmis auttamaan muita kanssaihmisiä. Muutosprosessin tuloksena olen aidosti havainnut sen tosiasian, että olen toiminut suuren osan elämästäni erheellisistä lähtökohdista käsin, vahvojen tunnelukkojen alistamana. Eri tunnelukkojen syntyyn on myös löytynyt useita todellisia syitä ja tapahtumia. Olen myös tehnyt kokemuksellisen havainnon, että auttamistyö on silti kutsumukseni ja voin tehdä sitä syvimmän luontoni lähteen kautta. Menneisyyteni ja nykyisyyteni antavat haasteita tulevaisuuteeni. Minun tulee tiedostaa tunnelukkoni ja jatkaa niiden työstämistä (tunnelukkotyöskentely ei sinällään kenelläkään lopu koskaan, koska se on elämänmittainen ja elämän polulla mukana kulkeva prosessi). Minun tulee pitää kiinni todellisista rajoistani ja havainnoida ja kommunikoida tunteitani. Minun tulee aika ajoin pysähtyä ja tarkastella toimintaani ja toimintani motiiveja. Minun tulee pyrkiä aina kuuntelemaan sydäntä ja toimimaan sydämeni kautta. Ja olla valmis muuttamaan toimintaani sen mukaan. Kivuliaita, mutta niin arvokkaita oppiläksyjä on varmasti tulossa, ja ne minun täytyy vain kyetä ottamaan avosylin vastaan.

Viimeksi kirjoittamastani tulee suoraan mieleen auttajilla yleinen kohtalo, burn out. Kun auttaja unohtaa itsensä ja luulee, että hän on vain välikappale tässä maailman menossa, ja että hänen on laitettava itsensä likoon 24/7, seuraukset ovat vakavia. Eräs ydintotuuteni on, että me kaikki olemme samanarvoisia ja rakkauden arvoisia. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että me kaikki olemme mm. loman, vapaa-ajan ja rentoutumisen arvoisia. Vaikka kutsumus niin sanotusti sanoisi mitä vaan, niin burn out ei minun maailmankuvassani voi olla seuraus aidon kutsumuksen kautta elämisestä. Tosin, burn out on osa elämää ja ihmisyyttä siinä missä kaikki muukin, ja opettaa arvokkaita opetuksia. Sitä en ole kieltämässä vaan tarpeellisuutta mennä niin pitkälle oppiakseen oma arvonsa.

Jos siis olet auttamisalalla ja et voi hyvin, voit juuri nyt pysähtyä tarkastelemaan motiivejasi, rajojasi, tunteitasi, mahdollisia rajoittavia uskomuksia ja ennen kaikkea kuuntelemaan mitä sydämesi sanoo.

Sen enempää tässä blogikirjoituksessa valmennustani puffaamatta mainitsen vain sen ajankohtaisen asian, että muutan palvelutarjontaani. Aloitin palveluni tarjoamisen jäykästi lokeroidulla tavalla, joka ei ole tehokkaasti johtanut auttamistyön toteutumiseen. Olen havainnut ja hyväksynyt, että palveluni tulee olla paremmin tarjolla eri asiakasryhmille ja eri laajuisina vaihtoehtoina. Myös markkinointiviestintäni kehittyy koko ajan selkeämpään suuntaan. Näillä muutoksilla luotan ja uskon pääseväni kohti tavoitettani eli auttamistyöni toteutumista. Kiitän myös kaikkia, jotka ovat uskaltaneet kertoa mielipiteistään, kokemuksistaan ja vinkeistään valmennuspalvelutoiminnan alaan liittyen.